Lyydin kieli

Lyydiläisten kieltä, josta he itse käyttävät nimityksiä (translatiivi) l’üüd’ikš ja l’üüd’ikiel’, puhutaan Karjalan tasavallassa Aunuksen kannaksen itäosissa. Lyydin kieliasemasta ei ole täydellistä yksimielisyyttä. Tavallisesti puhutaan lyydiläismurteista pitäen niitä karjalan ja vepsän sekamurteistona, mikä käsitys perustuu siihen, että lyydi on syntynyt karjalan vaikuttaessa muinaisvepsään. Toisaalta lyydiä pidetään myös karjalan kielen kolmantena päämurteena.

Olisi kuitenkin osuvampaa käsitellä lyydiläismurteita erillisenä itämerensuomalaisena kielenä sen kieliopillisten ominaisuuksien perusteella, joita ei siinä kokonaisuudessa tavata karjala-aunuksessa eikä vepsässä. Sellaisia lyydin äänneopillisia ominaisuuksia ovat mm. diftongisaatio ensimmäisessä tavussa (esim. mua ‘maa’, piä ‘pää’), kvantitatiivinen astevaihtelu (esim. hukkad : hukad ‘sutta, sudet’), kvalitatiivinen astevaihteluttomuus (esim. pada : padan ‘pata, padan’) sekä soinnillisten klusiilien esiintyminen kolmannen tavun alussa (esim. magedad ‘makeaa, makeat’).

Lyydin kieli koostuu kolmesta päämurteesta: Kuujärven lyydistä (Aunuksen piirissä), keskilyydistä (Prääsän piirissä) ja pohjoislyydistä (Kontupohjan piirissä) sekä kolmesta murresaarekkeesta, jotka ovat nykyään jo kuolleita: Järventakuisesta, Lohmojasta ja Saavan Prääsästä. Murre-erot johtuvat suureksi osaksi kumpaankin päämurteeseen vaikuttaneen karjalaisen kielimuodon laadusta ja riippuivat sen vaikutuksen voimakkuudesta. Näin pohjoislyydi on saanut vaikutteita eteläkarjalasta, kun taas keskilyydiläiset murteet aunuksesta eli livvistä. Kuujärven lyydissä, johon aunukselaismurteiden vaikuttaminen oli suhteellisen lievä, on vepsäläispohja säilynyt parhaiten. Varsinkin pohjoislyydissä on myös runsaasti alamurteita.

Tarkkojen tilastotietojen puutteesta on lyydin kielen puhujamäärä vaikeasti arvioitavissa, mutta se ei todennäköisesti ylitä 3000 hengen rajaa, joka on noin 30 % Karjalassa asuvien lyydiläisten määrästä.

Vanhin tunnettu lyydinkielinen muistomerkki on 1600-luvun alulle ajoitetun käsikirjoituksen yksitoista loitsua. Tekstien kirjoittajina pidetään Jallahden kuuluisia kansanparantajia Grigori Merkuljevia ja Kuzma Feodorovia. Nämä lyydiläiset shamaanit ovat onnistuneesti parantaneet Venäjän tsaareja. Palkkioksi he ja heidän jälkeläisensä saivat vapautuksen maaveroista. Erään perimätiedon mukaan kansanparantajat ovat hoitaneet Boris Godunovin jalkahaavoja, joka voi jotenkin liittyä heidän kotikylänsä nimeen D’allaht’, Jalkalahti. Kielellisesti loitsut kuvastavat eteläkarjalan vaikutusta lyydin vepsäläispohjaan. Yksittäisiä lyydiläisiä paikan- ja henkilönimiä löytyy myös vanhoista venäläisistä asiapapereista.

1908 Pietarissa oli painettu ensimmäinen lyydin kielen sanakirja, jonka opettaja Mihail Georgijevski on laatinut keskilyydin Pyhäjärven murteesta. Sanakirjan toimittajana oli akateemikko Filipp Fortunatov, joka kirjoitti myös sen alkusanat. Kuuluisa venäläinen kielentutkija Fortunatov, jota pidetään Venäjän indoeurooppalaisen vertailevan kielentutkimuksen perustajana, sai viimeisen leposijansa lyydiläisessä Kossalmen kylässä. Georgijevskin sanakirjaan sisältyvä rippikysymysten käännös on ollut samalla ensimmäinen hengellisen tekstin lyydinnös, mutta vasta 1999 lyydiläiset saivat ensimmäisen omakielisen hengellisen kirjan. D’umalan Poig (Jumalan Poika) –niminen lukemisto sisältää raamatun kertomuksia, rukouksia, jumalankäskyjä ja hengellisiä runoja, joiden lyydintäessään ja kirjoittaessaan kirjan tekijä on yhdistänyt lyydin kolme päämurretta yhtenäisen kirjakielen luomiseksi.

Lyydin kielen tutkimuksen alkuviehkana pidetään vuotta 1845, jolloin D. E. D. Europaeus runon- ja sanastonkeruumatkallansa tutustui Päljärven ja Prääsän lyydiläisiin. Prääsässä Europaeus merkitsi muistiin ”Seppoi Ilmorin starinan” eli sadun, jonka hän julkaisi Suomettaressa 1847. Pertti Virtarannan mukaan se on varhaisin julkaistu lyydinkielinen näyte. 1872–1873 Kielettäressä oli julkaistu ensimmäinen tutkielma lyydiläismurteista siihen liittyvine kielennäytteineen Wepsän pohjoiset etujoukot. Sen tekijänä oli Arvid Genetz, joka 1871 keräsi kieliainesta Pyhäjärveltä, Viitanalta, Munjärveltä ja Sununsuusta. Lyydiläinen kielialue on tullut tärkemmin tunnetuksi myöhemmin, jolloin 1909 Juho Kujola suoritti perusteellisen tutkimusmatkan lyydiläisiin kyliin. Kujolan kuvauksia lyydiläisistä ja heidän kielestään oli julkaistu mm. Karjalan kirja ja Suomen suku –julkaisuissa. Lyydin kieliaineiston karttuessa seuraavina vuosikymmeninä ilmestyivät Lyydiläisiä kielennäytteitä –kokoelma (1934) ja Kujolan toimittama laaja Lyydiläismurteiden sakirja (1944).

1946 ja 1950 näki valon hyvin merkittävä Aimo Turusen kaksiosainen Lyydiläismurteiden äännehistoria, jonka aineiston tekijä keräsi 1942-1944. Samoin viime sodan aikana lyydiläisalueelta saivat poimituksi tutkimusaineistonsa mm. paikannimistön tutkija Viljo Nissilä ja kansanrunouden tutkija Lauri Simonsuuri (ent. Laiho). Myöhemmin ilmestyivät Pertti Virtarannan laaja sarja Lyydiläisiä tekstejä (1963-1984) ja Haljärven lyydiläismurteen muoto-oppia (1986), joiden aineiston tekijä tallensi Ruotsissa Haljärven lyydiläiseltä Stefan Huotariselta. Feodor Pahomovilta eli Obraman Fedjuulta 1958 Petroskoissa äänitettyjä ensimmäisiä Kuujärven kielennäytteitä Virtaranta julkaisi Lähisukukielten lukemistossa (1967).

NL:n tiedeakatemian Karjalan filiaalissa Petroskoissa lyydiä on tutkinut mm. Nikolai Bogdanov, jolta mm. 1947 ilmestyi artikkeli Kuujärven refleksiivikonjugaatiosta, jossa hän kertoo suunnittelevansa monografiaa tästä mielenkiintoisesta murteesta. Bogdanovin aikomus ei ole kuitenkaan toteutunut, mutta hän on kerännyt edustavan aineiston Kuujärven murteesta: sanastoa ja kielennäytteitä. Samassa tiedelaitoksessa on toiminut lyydiläismurteiden tutkija Aleksander Barantsev, jonka tunnetuimpia teoksia ovat lyydin fonologiaa käsittelevä Fonologitšeskije sredstva ljudikovskoi retši (1975) ja Peltoisen tekstikokoelma Obraztsy ljudikovskoi retši (1978), jonka aineiston tutkija nauhoitti äidiltään Anna Barantsevalta. Barantsevin keräämät Kuujärven ja Tiudian kielennäytteet julkaistiin Karjalan tiedekeskuksen ja Joensuun yliopiston yhteisessä kokoelmassa Näytteitä karjalan kielestä 1994. Lyydiläisalueella kerätty sanastoaineisto kuuluu mm. ns. Bubrihin kartastoon ja Itämerensuomalaiseen kielikartastoon. Lukuisista petroskoilaisten tutkijoiden matkoista mainittakoon mm. Maija Pahomovan ja Unelma Konkan produktiivisen kansanrunouden keruumatkan Kuujärvelle 1964.

Rakkaus omaan äidinkieleen on inspiroinut myös itse lyydiläisiä tallentamaan erilaista kieliaineistoa. Prääsäläinen Anna Samsonova oli tallentanut ja lähettänyt lähes 1000 lyydiläistä sananlaskua ja sanontaa NL:n tiedeakatemian Karjalan filiaalin kokoelmiin. 1971 Tutkija Grigori Makarov julkaisi Samsonovan keräämiä sananlaskuja Suomalais-Ugrilaisen Seuran Aikakauskirjassa. Kuujärven Joensuun kylässä syntynyt Obraman Fedjuu kirjoitti muistelmia omalla murteella ja pani muistiin kuujärveläisiä sananlaskuja, joita on julkaistu Karjalan Heimo –lehdessä 1993. Obraman Fedjuun tytär kemian insinööri Lilja Pahomova vuosina 1961-1964 laati Kuujärven sanakirjaa (A-K -kirjaimet), joka tekijän kuoleman jälkeen valitettavasti katosi. Lyydiläistä kansanrunoutta keräsi myös Kuujärven koulun opettaja Lidja Potašova. 1995 hän on laatinut Zaitsevan – Mullosen vepsän kielen Abekirjaan (Petroskoi 1991) pohjautuvan Kuujärven lyydin aapisen, joka on jäänyt julkaisematta. Kirjoituksia, runoja ja kansanrunoutta lyydiksi julkaistiin mm. karjalankielisessä lehdessä Oma Mua (vuodesta 1990 alkaen), joka ilmestyy Petroskoissa.

Miikul Pahomov

Comments are closed.