Lintukoto

”Lyydiläisten lintukoto”
Lyydiläiset eli lyydiköt ovat asuneet yli 200 km pitkällä ja enintään noin 30 km leveällä alueella Aunuksen kannaksen itäosassa. Lyydiläisalueen eteläisessä kolkassa sijaitsee Kuujärven Paloniemi ja pohjoisessa Palolampi. Hajanainen sijainti ja eristyneisyys heimolaisiltaan ovat olleet syynä, ettei lyydin heimo kohonnut tiiviseksi itsenäiseksi kansaksi, vaikka vielä viime vuosisadan alussa (1905) heitä asui yli 10 000 henkeä Aunuksen kuvernementin Vaasenin, Pyhäjärven, Suojun, Munjärven ja Kontupohjan kunnan 79 kylässä kaupunkilaisia lukuun ottamatta.

Sota, repressiot, siirto kolhooseista sovhooseihin ja sitä seurannut kehityskelvottomiksi katsottujen kylien tyhjentäminen johti lyydiläiskylien häviämiseen ja lyydiläisten joukkomuuttoon uusiin asutuskeskuksiin ja kaupunkeihin. Tämä ja myös se, että ”venäläinen kansallisuustilasto on aina yhdistänyt lyydiläiset karjalaisiin” (E. V. Ahtia), vaikeuttaa heidän tarkan lukumääränsä laskemista. Vuosina 1963-1966 lyydiläiskylissä kieliaineistoa kerätessään Aleksander Barantsev laski lyydin puhujia olevan enintään 6000-7000 henkeä. Nyt tämäkin lukumäärä on vähentynyt ainakin puoleksi, mutta kokonaisuudessaan mukaan laskien myös ne, jotka eivät osaa lyydin kieltä, lyydiköitä asuu Karjalan tavallassa noin 10 000. Tämän luvun on aikoinaan esittänyt Pertti Virtaranta ja sen hyväksyy myös Barantsev. Synnyinseudullaan lyydiköitä tavataan tasavallan Aunuksen, Prääsän ja Kontupohjan piirien kylissä. Kaiken lisäksi jokin määrä lyydiläisperäisiä asuu Karjalan ulkopuolella: entisen NL:n muilla alueilla, Suomessa ja Ruotsissa.

Kysyttäessä kansallisuutta lyydiläiset vastaavat eri tavalla kysyjän käyttämän kielen mukaan. Kun kysytään venäjän kielellä, jota tavallisesti käytetään tilastokyselyissä, vastaus on karel, karjalainen, mutta omalla kielellä l’üüd’ikoi tai l’üüd’ilain´e. Kansan käsityksen mukaan nimitykset ovat synonyymeja, vaikka karjala-sanue, jonka asemesta käytetään lyydi-sanuetta osoittamaan omaa kansallisuutta ja kieltä, on monissa lyydiläismurteissa tuntematon. Pohjoisnaapureitaan eteläkarjalaisia lyydiläiset nimittivät lappalaisiksi ja lännessä asuvia livviköitä aunukselaisiksi. Karjalaiset taas kutsuvat lyydiläisiä vepsäläisiksi ja heidän kieltänsä vepsäksi, josta itse lyydiläiset eivät paljon pidä, vaikka lyydin kieli polveutuukin muinaisvepsästä. Lyydiläisalueen etelä- ja itäpuolella asunut venäläisväestö on aikoinaan nimittänyt lyydiköitä kaivanoiksi ja tšuudeiksi kuten myös vepsäläisiä. Näin eräässä Aunuksen kuvernementin kanslian Kuujärven pogostan lyydiläisiä koskevassa asiakirjassa vuodelta 1856 lukee, että sen asukkaat ”syntyperältään kuuluvat tšuudilaiseen heimoon, jonka kieli huomattavasti erottuu aunuksenkarjalaisten kielestä.” Vanhat lyydiläiset tajusivat kielensä erikoisuutta karjalaismurteiden ja vepsän suhteen, kun sanoivat: ”En puhu vepsää enkä karjalaa, puhun lyydiä”.

Lyydikköjen heimoalue, Lyydinmaa, on kaunis maisemiltaan eikä syyttä Martti Haavio kutsunut sitä ”lyydiläisten lintukodoksi” ja Laulun Kuujärvestä runoillut Yrjö Jylhä oli innoissaan perustaa Kuujärven Paloniemeen taiteilijasiirtolansa. Sama Paloniemi myös pilvisena marraskuun päivänä kuulosti Olavi Paavolaiselta ”harmaan värin sinfonialta”. Sodan jälkeen Kenjärven rannoilla kuvattiin legendaarinen Sampo-elokuva, jonka kunniaksi yksi Kossalmen kalevalaisista kallioista sai nimekseen Sampovuori.

Luonnonkaunis seutunsa ei voinut olla inspiroimatta lyydiläisiä runouteen. Heidän keskuudessa ei ainostaan sepitetty ”pitkiä” ja ”lyhyitä” pajoja eli lauluja, vaan myös laulettiin aitoja kalevalanaiheisia runoja. Sellaisen sepuoi Ilmallisesta kertovan runon Partaniemen runonlaulaja Kateriina Turu esitti Nikolai Leskoville. 1893 Leskov julkaisi tämän runon, joka osoittautui kaikista tunnetuista kalevalamittaisista runoista pisimmäksi. Peltoisessa asui kuuluisa Gordejevien runonlaulajasuku, jonka patriarkka Kostin Gordii Häkki lauloi 1871 Boreniukselle. Vielä viime sodan aikana suomalaiset saivat ihailla viimeisen lyydiläisen kannelniekan Mikko Mišujevin soittoa, joka asui Kuujärven Syrjän kylässä.

Yhä elävä loitsu- ja itkuvirsiperinne kertoo lyydiläisen kansanrunouden muinaisista juurista. Tunnetuimpia lyydiläisiä itkijänaisia oli Anna Tšesnakova Pyhäjärveltä. 1966 ja 1968 akateemikko Pertti Virtaranta kävi nauhoittamassa hänen tarinoitaan ja itkuvirsiaan, jotka julkaistiin 1994 Virtarannan Lyydiläisiä tekstejä –sarjan 6. osana. Anna Tšesnakova oli ensimmäinen itäkarjalainen perinteentaitaja, jolle 1967 myönnettiin Kalevalaseuran tunnustuspalkinto. Myös Suopohjan kylässä syntyneeltä Anisja Vattšijevalta on tallennettu paljon lauluja, tarinoita, itkuvirsia ja sananparsia. Toukokuussa 1939 Anisja Vattšijeva, joka oli itse luova runonlaulaja, hyväksyttiin SNTL:n Kirjailijaliiton jäseneksi.

Jos katsotaan Karjalan tasavallan turistikarttaa, niin kohta huomataan, että melkoinen osa sen tunnettuja nähtävyyksiä sijaitsee lyydiläisten historiallisilla mailla. Siellä nousivat Petroskoin ja Kontupohjan kaupungit. Siellä kuohuu Kivatsun koski, jota ylisti runoissaan kuuluisa Gavrila Derz÷avin. Kivatsun kuva aikoinaan koristi Karjalais-Suomalaisen SNT:n virallista vaakunaa. Siellä Pietari Suuren käskystä oli avattu Venäjän ensimmäinen Martsyalnyje Vody –parantola 1719, jonka parantavasta mineraalilähteestä ilmoitti viranomaisille Viitanan lyydiläinen Iivan Rebojev. Rebojev itse parantui sydänsairaudesta juomalla sitä vettä. Talvipalatsiin, Iisakin kirkoon ynnä muihin Pietarin kauneimpiin rakennuksiin käytettiin Tiudian lyydiläistä marmoria. Maailmankuulut Kiz÷in saaren kirkot ilmestyivät pyhälle saarelle, jolla muinaisaikoina ”kiz÷asivat” lyydikköjen pakanalliset esi-isät. Puhumattakaan siniaaltojen ja valkopurjeiden perään kutsuvasta valtavasta Äänisestä, Lyydin merestä…

Miikul Pahomov

Comments are closed.